The story lives_20151002_0001

Satu elää

György Szabadosin haastattelu

István J. Király. Film, színház, muzsika 1985/22. (1. kesäkuuta) s. 6.

Olet harrastanut musiikkia lähes kolme vuosikymmentä. Nämä vuodet ovat tuoneet mukaan kovaa työtä ja erinomaisia menestyksiä sekä pitkää, joskus pakollista hiljaisuutta. Vuonna 1972 sait San Sebastianin Jazz Festivaalin ensimmäisen palkinnon, olet julkaissut kaksi käänteentekevää albumia (Az esküvő 1974, Adyton 1983), olet työskennellyt monen maailmankuulun muusikon, mm. Anthony Braxtonin ja Jiří Stivínin kanssa. Musiikkiasi pidetään kuitenkin kokeellisena musiikkina, varsinkin ammattipiireissä. Mitä arvelet, kuinka pitkälle olet päässyt matkallasi?

– Ensinnäkin sanoisin, ettei minulla ole takanani kolmenkymmenen vuoden uraa. Olenhan ahkeroinut täällä neljäkymmentäkuusi vuotta, olen nimittäin 46-vuotias. Niin kauan kuin voin muistaa, olen aina ollut tekemisissä musiikin kanssa, vaikka minua kiinnostaa kyllä myös runous, filosofia ym.  – siis kaikki, mitä tarvitsemme ymmärtääksemme edes jonkin verran maailman salaisuuksia, jos se on ollenkaan mahdollista. Itse en koskaan ole pitänyt „urana” sitä, mitä teen. Koko sana kuulostaa minusta oudolta. Minulle musiikinteko ei ole urakilpailua. Se on elämää. En ole ikinä tuntenut tekeväni kokeiluja, enkä milloinkaan ole aikonutkaan tehdä kokeiluja. Luultavasti musiikkini vaikuttaa kokeelliselta, koska se ei ole hyvää tai se ei kuulosta aidolta…

… tai sitä on mahdotonta taivuttaa tavallisiin vaatimuksiin.

– Sitä minä en tiedä, enkä välitä siitä. Suoritan kaikki tehtäväni äärimmäisellä intensiteetillä, ilolla ja intohimolla. Eikä tämä johdu päättäväisyydestä vaan luonteesta. Teen vain oman tehtäväni, joka elää samalla tavalla kuin minä itse. Kaktus on kaktus, narsissi on narsissi, eukalyptus on eukalyptus. Se kasvaa niin korkeaksi kuin luonto sallii. Asiaan kuuluu myös vuosikausien mittainen vaikeneminen. Joissakin tilanteissa se on osa kohtaloa.

Miten siihen olisi vaikuttanut, jos esimerkiksi 20 vuotta sitten olisi tarjoutunut mahdollisuus pitää konsertti Vigadó-konserttitalossa?

– Se olisi kai tuonut minusta esiin tiettyjä juttuja. Olisin ollut halukkaampi kirjoittamaan kappaleita. Aikaisemmin, nuorempana, vauhdikkaammin. En muuten yleensäkään tunne, että kukaan jäisi mitään paitsi…

Missä määrin yleisön käytös vaikuttaa sinuun?

–  Soitto saa voimaa aina samoista lähteistä, riippumatta soittajan ja kuulijoiden välisestä suhteesta. Esiintyminen on ennen kaikkea taiteellista toimintaa, johon valmistaudun. Valmistautuminen tarkoittaa minulle – manuaalisen harjoittelun ohella – lähinnä säveltämistyötä. Suurimmalta osaltaan improvisointiin perustuva musiikki vaatii myös jonkinlaista „luovan” aivotilan saavuttamista ja ylläpitämistä. Konsertin aikana pystyn aina tuntemaan, kuinka yleisö ottaa musiikin ja sen virran vastaan. Vastustaako se eli pysyykö se sulkeutuneena, vai imeekö se musiikkia itseensä? Mikäli kuulija ei samaistu, joudun muokkaamaan häntä, jotta se mitä pystyn välittämään alkaisi itää hänessä.

Uskon, että aikaa myöten kaikki hyvin perusteltu ja peruslakeja edustava musiikki ja taide herättää jokaisessa tuntemuksen. Musiikki on tunteisiin vaikuttamista. Siinä on oltava perusvoimaa, jotta sitä voi käsittää. Menestystä ei mitata sillä, moniko taputtaa tai millaista vastaanotto on. Menestys on kai sitä, että näennäisen  jäätyneetkin mielet sulavat, että ihmiset saavat siitä voimaa kohdata raskaimmatkin huolensa. Meidän päivinämme taide tarkoittaa tällaista palvelua. Juuri tätä sen pitää edustaa, onhan nykyihminen kaikin puolin niin orpo ja avuton. Vaikkei hän sitä itsessään huomaakaan, jossain syvällä se tuntuu.

Innostaako siis sulkeutunut yleisö sinua enemmän?

– Aivan varmasti.

Oletko silloin tyytyväisempi kuin musiikkia „imevälle” yleisölle pidetyn konsertin jälkeen?

– Tuntuu siltä, että jotkut torjuvat meitä. Kaikki koemme sen päivittäin. Kohtaan jonkun tuntemattoman, juttelemme pari sanaa ja tunnen, kuinka hän sulkee minut omien piiriensä ulkopuolelle. Suurin elämys on se, jos tuo henkilö muuttuu.  Muuttuminen tai toisen muuttaminen on vapautumista siitä kuvitelmasta, että toinen ihminen on vihollinen. Pelko saa ihmiset sulkeutumaan. Tässä mielessä taide, varsinkin musiikki, on rakkauden virtaamista. Ady on kirjoittanut, että „satu on kuollut”. Minä taas uskon, ettei se kuitenkaan ole kuollut. Minun mielestäni meitä ihmisiä on aina pitänyt elossa juuri se, että on yritetty „kylpeä” siinä hyväuskoisessa idealismissa, joka tekee meistä ihmisiä ja jota ilman olisimme vain koneita.  Tarvitsemme tuota koneiden yläpuolella olevaa inhimillistä vapautta, joka ei siedä sääntöjä. Vain huonoa pitää säätää, ihminen puolestaan on hyvä. Kun saamme ihmisen havahtumaan omaan hyvyyteensä ja annamme hänen käyttää sitä hyväkseen, käy pian ilmi, että elämä onkin paljon kauniimpaa kuin miltä näyttää…

Maaliskuussa pidit Vigadóssa konsertin nimellä Az események titkos története (Tapahtumien salainen historia). Tässä uudessa esityksessä mukana olivat myös Mihály Dresch, István Grencsó ja Tamás Kiss. Määrittelysi mukaan sävellyksen laji on „historiallinen laulu ajoista ennen muistia”, mikä viittaa aiemmista eroavaan näkemykseen. Milloin tuo teos on syntynyt?

– Olen jo valmistautunut siihen lähes vuoden. Perusidean olen saanut kahdesta asiasta. Toinen on preparoitu piano, joka avaa ilmaisultaan aivan uudenlaisen maailman, minulle nimenomaan sisällön kannalta. Toinen on Tamás Kissin lauluääni. Siihen kätkeytyy sellainen mahdollisuus, johon Euroopassa ei viime vuosisatoina ole tartuttu. Korkea, metallinen ääniala ja vivahteisiin, syviin sävyihin perustuva tyyli kuuluvat erityisesti itämaisiin musiikkiperinteisiin.

Kappaleen sanat ovat vailla merkitystä. Silti minusta tuntui, että tunteellisten kohokohtien taustalta löytyisi hyvinkin konkreettisia ajatuksia.

– Tämä historiallinen laulu ei siinä mielessä ole sävellettyä musiikkia kuin esimerkiksi symfonia. Olen kirjoittanut tekokielisen metatekstin, jossa johdanto toistuu yhä uudelleen. Ja kun kyseessä on „historiallinen” laulu, satu lähtee liikkeelle. Aivan kuin „tarina” kulkisi ballistisella radalla, jonka rakentaminen on osittain kompositiosta kiinni. Samanaikaisesti historian draama on yleisenä kokemuksena soluissamme. Tavoitteena on, että me pystymme kokemaan sen musiikissa ja yleisö pystyy omaksumaan sen musiikin vaikutuksena. Harjoitusten mittaan kävi ilmi, että olimme saaneet luoduksi ilmiön, jonka muusikko voi helposti kokea.

Ammatiltasi et ole muusikko, vaan monet tuntevat sinut lääkärinä. Etkö koskaan ole ajatellut, että olisi parempi työskennellä vain musiikin parissa?…

– … Totta kai olen ajatellut. Mutta niin kauan, kun pystyn ainoastaan ammattini avulla elättämään perheeni, se ei onnistu. Tärkeintä on valmistella lapsia elämän varalle. Elämästä tulee sellaista, millaisiksi lapset kasvatetaan. Mikäli en varusta lapsiani tämän mukaisesti, en rakasta heitä. He joutuvat elämään ilman rakkautta, ja minä olen vastuussa siitä. Toisin sanoen minä olen siinä tapauksessa pahentanut maailmaa, olen syyllinen. Näin yksinkertaista se on…

Iván Markó on kuulemma ehdottanut yhteistä esitystä.

– Yhteinen työmme Szarvassá vált fiak (Hirviksi muuttuneet pojat) saa ensi-iltansa Szegedissä 15. elokuuta. Olen säveltänyt sen musiikin, ja se on jo nauhoitettu. Iván Markó valmistelee parhaillaan koreografiaa.

 

Suomentanut Nóra Falk, tarkastanut Jaana Nykänen.